tiistai 12. huhtikuuta 2016

Oman elämäni klassikot

Toisinaan tulen miettineeksi, miten tietyt lapsuuden kokemukset ja elämykset päräyttävät vielä aikuisiälläkin. Muistan jo pienenä nauttineeni elokuvien ja tv-sarjojen maailmoihin uppoutumisesta ja niistä saadusta inspiraatiosta omiin puuhasteluihin. Lapsuuteni/varhaisnuoruuteni kaksi merkittävintä elokuvaa olivat aivan varmasti:

Arkajalat (The Goonies)
(kuva/picture: amazon.com)

























ja
Stand by me
(kuva/picture: Wikipedia)

























Molempia leffoja olen katsonut lukemattomia kertoja elämäni varrella sekä itsekseni että viime vuosina myös lasteni kanssa (useammankin kerran) ja molemmat upposivat totaalisesti heihinkin. Tämä todistaa, että vaikka vaatteet, kampaukset ja trendit vanhenevat, hyvät elokuvat ja niiden sanoma eivät vaan vanhene.

Mitenkähän nämä leffat ovat mahtaneet muovata minua ja ajatusmaailmaani ja mikä juuri näissä tarinoissa minuun niin vahvasti vetoaa? Tv-sarjoista yksi ikiaikainen suosikkini on brittiläisistä rakennusmiehistä kertova Näkemiin vaan, muru, jonka näin ensimmäisen kerran alle kymmenvuotiaana.  Jossain määrin yhdistävänä tekijänä kaikissa em.suosikeissa näyttää olevan miesporukoiden keskinäinen ryhmädynamiikka. Pistää vaan miettimään miksi sellainen on kiehtonut esiteini-ikäistä tyttölasta ja jaksaa kiehtoa samaa naisihmistä vielä aikuisiälläkin. Omituista :)  (Psykologisia analyysejä otetaan vastaan...)

Nyt muuten tiedän, mitä katsotaan seuraavan kerran, kun vietetään koko perheen leffailtaa...


The classics of my life

I remember enjoying watching movies and tv-shows as a child. Two of the most important movies in my childhood/pre-teen-years have to be  Goonies  and  Stand by me.

I've watched both of these movies (several times) also with my kids and they seem to love these movies as much as I do. This proves that eventhough clothes, hairdos and trends may not age well, great movies never get old.

I don't know why these movies appeal to me so deeply. One of my all-time favourite tv-series is Auf Wiedersehen, Pet, which I first saw when I was under ten years old. It seems that the common factor in all of these favourites is the dynamic of a male group.  Why it has intrigued me as a ten-year-old and why it still intrigues me, I don't know.  (Psychological analysis are welcome :) )

Now I know the line-up for our family's next movie night!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti